- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Hiljaa kiiruhtaen


Olen yrittänyt opetella melomaan hiljaa. Kamera liivin taskussa on oiva apuväline tähän. Hiljaa meloessa ehtii nähdä ja kokea enemmän. Silti, aivan kuten pyöräillessä tai hiihtäessäkin, huomaan vauhdin taas vähitellen nousseen ja hommaan hiipii turha yrittämisen maku. Ei aikuisen ihmisen tarvitse aina olla kilpasilla kellon kanssa. Arki on aivan riittävän hektistä. Viisikymppinen on jo ennätyksensä tehnyt ja rajansa löytänyt, välillä voi ottaa vähän rennommin.


Harrastin aikanaan jousiammuntaa toistakymmentä vuotta. Aluksi olin kiinnostunut ymmärtämään kuinka jousi toimii, sitten halusin oppia ampumaan tarkasti. Tekniikkakin kiinnosti, vaihtelin jousia, nuolia, tähtäimiä ja stabilisaattoreita opiskellen koko ajan lisää. Mittasin saavutettuja tuloksia muiden kanssa kilpailuissa. Ennen pitkää huomasin, että kovin mittelö käydään sittenkin ampujan oman pään sisällä. Joskus oli varma ja rauhallinen olo, nuolen osuman tiesi tarkalleen jo ennen kuin se oli edes ehtinyt irrota kunnolla jousesta. Tuollaisina hetkinä välineet ja aika menettivät täysin merkityksensä. Kymmentuntinen kilpailu sujui vilauksessa, josta ei jälkikäteen muistanut kuin tuon meditatiivisen tunteen.


Melominen voi tarjota oivan lähtökohdan tällaisen ajattomuuden tunteen löytämiseksi. Sunnuntaina 14.9. oli tyyni aamu. Muu perhe jäi vielä sänkyyn pyöräillessäni vajalle. Meren pinnalla leijaili pieni usva meloessani uimarannan ohi kohti kantasatamaa. Aurinko lämmitti aivan kuin kesällä. Meloin Hallan sillan alta ja kiersin Tiutisen, jatkoin Varissaren eteläpuolitse takaisin Metsolaan. Pysähtelin tuon tuostakin ihailemaan ja kuvaamaan maisemaa. Oli suorastaan pakahduttavan kaunista ja rauhallista. Muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Olin yksin meren sylissä, seuraa sain vain satunnaisista merilinnuista. Aika menetti jälleen merkityksensä. Tällaisen aamun ja aamupäivän jälkeen jaksaa taas melkein mitä tahansa.



perjantai 12. syyskuuta 2014

Kuutamolla

Täysikuu oli jo hieman ohi, mutta keskiviikkona 10.9. seitsemän melojaa suunnisti illalla merelle maisemia ihailemaan. Pian nousemisensa jälkeen kuu painui pilveeen, eikä tallentunut kunnolla kameraan, mutta reissu oli jälleen kerran hieno ja melontasää mitä parhain.





sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Karun kaunis kotikaupunki

Kauneus on katsojan silmissä. Laivaromu Mussalon itärannalla.
Sunnuntaina 7. syyskuuta oli ensimmäinen oikea vapaapäivä moneen viikkon. Aamupäivä vilahti rästitöitä tehdessä sekä kauppareissulla, mutta iltapäivällä olikin sitten aikaa lähteä rauhassa melomaan. Lähes koko kesän olen kuljettanut vesitiivistä pokkaria liivin taskussa siltä varalta, että jotain mielenkiintoista sattuisi kohdalle.

Kuin Lapin tuntureilta, lumen tilalla on merimetson jätökset
Melontakeli oli lähes täydellinen, aurinko paistoi ja tuulta oli juuri sen verran, että merenpinnalle syntyi pientä allokkoa muuten tasaista matkaa piristämään. Päätin kierrellä rantoja pitkin näpsimässä kuvia kohteista, jotka olen aiemmin pannut merkille, mutta jättänyt kuvaamatta. Kun mieli on hyvä, voi kauneutta löytää myös kohteista, jotka toisin silmin tarkasteltuna ovat varsin karuja.
Kevyt voiteluhuolto enää auta
Nyt miä olen ihan rikki!
Kotkan Sosnovyi Bor?

Mitäköhän haukkaisin seuraavaksi?
Viherenergiaa
Kotimatkalla

tiistai 2. syyskuuta 2014

Puoli miljoonaa melanvetoa

Jos sadan metrin matkalla tulee melalla kauhaistua viitisenkymmentä kertaa, tarvitaan tuhanteen kilometriin puoli miljoonaa vetoa. Tämä rajapyykki ylittyi kuluvan avovesikauden osalta tiistaina 2.9.
Yksi välitavoite on saavutettu, nyt voi vähän tuulettaa Beach Boys- tyyliin
Suurimman osan kilometreistä olen melonut Kotkan lähivesillä sekä mökillä Klamilassa. Pidempiin retkiin ei minulla hyvistä suunnitelmista huolimatta ole ollut mahdollisuutta. Kesä-ja heinäkuussa kilometrejä kertyi varsin mukavasti, mutta elokuusta alkaen useimmat arki-illat ovat vierähtäneet kokouksissa ja viikonloput purjehduksen parissa. Syksyä kohti kilometrien karttuminen on siis hidastunut selvästi.

Tuhanteen kilometriin tarvittiin 64 melontakertaa eli keskimääräinen lenkin pituus on ollut vajaa 16 km. Jos tyypillinen melontanopeuteni olisi vaikkapa 6,5 km/h, on kajakissa tullut istuttua lähes viikko. Ei ihme, jos penkkikin on pikkuhiljaa muotoutunut takapuolen mukaiseksi.

Mitä järkeä tällaisessa touhussa sitten on? Ei varmasti sen enempää eikä vähempää kuin missään muussakaan harrastustuksessa. Kuluneet kilometrit ovat antaneet paljon kokemuksia, raitista meri-ilmaa, kuntoa ja mielenvirkistystä. Pimenevistä illoista huolimatta matka jatkuu. Edellisvuoden tapaan melomassa on tarkoitus käydä niin kauan kun meri vain pysyy auki.