- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

lauantai 18. lokakuuta 2014

Härkää sarvista

Paras ruska alkaa olla jo ohi ja täällä etelässäkin yöt painuvat pikku hiljaa pakkasen puolelle. Melontaan täytyy siis varustautua entistä huolellisemmin. Kuivapuku on jo itsestäänselvyys, sen lisäksi mukana on normaalien pelastautumisvälineiden lisäksi syytä pitää ainakin taukotakki sekä lämpimät vaihtovaatteet kuivapussissa. Vesi jäähtyy nyt sellaista vauhtia, että alle on syytä varata riittävän eristävä kerros ja ainakin yksin meloessa kannattaa pysytellä kohtuullisella etäisyydellä rannasta.

Hallan romulaiva kukkii ruskan väreissä
Edellisen viikonlopun kiepsahdus oli hyvä muistutus siitä, kuinka nopeasti kaikki voi käydä. Aiheutin kaatumisen omalla leikkimiselläni, mutta se tapahtui niin yllättäen, etten osannut siihen varautua.  Koska en veden alla malttanut asetella melaa oikeaan lähtöasentoon, jäi varmana pitämäni eskimo nousematta. Vaikka harjoitellessa happea riittää aina yllin kyllin, ei nyt ollut mahdollisuutta kuin yhteen yritykseen. Tämän tyrin omaa malttamattomuuttani. Nyt ranta ja kaverit olivat lähellä ja tilanne oli helppo hallita. Entä, jos kaatuminen sattuukin yksin ja kaukana rannasta? Kylmässä vedessä tehokasta pelastautumisaikaa on rajoitetusti. Kankeana ei ole helppo kavuta kajakkiin eikä kohmeisilla käsillä melakellukkeen tai pumpun käyttäminen ehkä onnistukaan odotetulla tavalla. Tilanteet on siis mietittävä ennalta ja riskit minimoitava.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin veneetkin lentävät
Mäkihyppääjät puhuvat akan tappamisesta kiivetessään kaatumisen jälkeen ensimmäistä kertaa torniin. Hieman samanlaisella ajatuksella minäkin lähdin kauniina lauantaiaamuna melomaan. Yöllä oli ollut tyyntä ja viitisen astetta pakkasta. Yllätyksekseni joidenkin lahtien pohjukoihin oli jo syntynyt lähes sentin kerros teräsjäätä. Pysyttelin rantojen lähellä. Kävin Hallan rannassa katsastamassa vanhan laivaromun ja jatkoin siitä Kuusiseen seuraamaan veneiden ylösnousemusta. Käynnissä oli Kotkan Pursiseuran yhteisnosto. Kiersin Kotkan ja Hirssaaren ja meloin sillan alta Ruonalan puolelle. Rantoja kolutessani katseeni osui tulitikkulaatikon kokoiseen korkin palaan, josta näytti lähtevän noin millin paksuinen rihma suoraan alaspäin. Kelasin tätä kalastajanlankaa, kunnes käteeni sattui puikkari. Joku oli ilmeisesti laskenut verkon rantavesiin salaa. Munsaaren kierrettyäni palasin takaisin Metsolaan. Kotirannassa matkamittari näytti tämän hetkiseksi saldoksi 1203 kilometriä. Vielä on kesää jäljellä...

Keltainen jäänsärkijä pääsi pitkästä aikaa töihin

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Repoveden retkikunta

Lauantai-iltana pirahti puhelin, joukko melojakavereita olisi lähdössä seuraavana päivänä Repovedelle. Kiinnostaisiko liittyä mukaan? Olin juuri lähdössä elokuviin ja lupasin harkita asiaa. Tulkitsin vaimon hiljaisuuden myöntymisen merkiksi ja leffan jälkeen löysin itseni ostamasta eväitä.


Aamulla fillaroin vajalle kahdeksaksi kajakkeja pakkaamaan. Retkikuntamme vahvuudeksi tarkentui kuusi henkeä. Kahdella autolla ja yhdellä peräkärryllä suuntasimme kohti pohjoista. Ennen kymmentä olimme Lapinsalmen kajakkilaiturilla ja puolta tuntia myöhemmin pääsimme matkaan.


Reitiksemme valitsimme päivämatkaltaan sopivan Kivisilmän kierroksen. Verkkaisesti melomalla ja kaksi maataukoa pitämällä saimme 21km:n reittiin kulumaan valtosan lokakuisen päivän valoisasta ajasta.




Aluksi suunnistimme kaakkoon Kettulossin ohi kohti Tuuhansalmea. Täältä jatkoimme Kivisilmän sillan ali kivisen Luujärven kautta puolitoistakilometriselle Hirvenpäänjoelle. Aamupalasta alkoi olla jo sen verran aikaa, että päätimme pitää kunnon lounastauon. Sopiva paikka tälle löytyi Majasaaren kiertämisen jälkeen Määkijän taukopaikalta. Makkara maistui ja juttu lensi. Aika moni patikoija poikkesi matkallaan samoille tulille.


Taukopaikalta lähtiessä toisia odotellessani aloin kikkailla rannan läheisyydessä. Kokeilin miten pystyssä olevalla melalla sivuttain melonta vielä onnistuisi. Lopulta löysin kriittisen pisteen, mela haukkasi ja kajakki kiepsahti ympäri. Yritin eskimolla pystyyn, mutta melan lapa oli huonossa asennossa ja minulla keuhkot tyhjät ja nenä täynnä vettä. Katsoin viisaimmaksi poistua kajakista ja hinata sen uiden takaisin rantaan. Silmälasit päätyivät pohjaan, mutta onneksi olin tyynestä kelistä huolimatta laittanut aamulla kuivapuvun ylle. Selvisin siis itse kaputista täysin kuivana. Pipon vaihdon ja kajakin tyhjentämisen jälkeen olimme taas valmiit jatkamaan matkaa.


Ohitimme pian lähtöpaikkamme ja meloimme Lapinsalmen riippusillan alitse Löppösen luolaa ja kalliomaalauksia katsomaan. Jälkimmäiset eivät asiaan perehtymättömälle oikein auenneet. Suuntasimme Kuutinlahdelle, jonka pohjukassa pidimme retken toisen maataukomme. Söimme eväitä ja tutustuimme Kuutinkanavaan. Väsymyskin alkoi ilmeisesti jo hieman painaa sillä jutut alkoivat mennä jo melko hervottomiksi. Paluumatkalla Mustalamminvuoren näkötorni olisi houkuttanut, mutta päivän lyhyys sai meidät kiirehtimään. Hämärä laskeutui heti, kun olimme saaneet pakattua kajakit peräkärryyn.


Vaikka päivä oli tyyni, rannat lähellä ja ilma lokakuisen harmaa, oli tämä retki merimelojalle melkoinen elämys. Reitin varren maisemat vetivät useamman kerran porukan sanattomiksi. Tämä oli erilainen, mutta ei varmasti hullumpi melontaretki ja tapa viettää syksyistä sunnuntaita.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Alkava pimeä vuodenaika



Taas on vuosikello käännähtänyt sellaiseen asentoon, että varjot alkavat vääjäämättä pidetä. Vajarannan vaahterakin on jo saanut uuden värin. Harrastuksen kannalta tämä tarkoittaa valitettavasti myös sitä, ettei arkisin merelle juurikaan ole enää asiaa. Syyskuussa melontakilometrejä kertyi enää hieman toista sataa ja ennuste tästä eteenpäin on laskeva. Toisaalta, mikäli vain kelit sattuvat kohdalle, syksyllä merellä voi olla kuulaan hienoa ja rauhallista. Veneiden noston, kesämökkien tyhjenemisen ja muuttolintujen lähdön jälkeen saaristossa on tilaa.


















Kotkan melojien laituri nostettiin ylös perjantaina 3.10. Tästä eteenpäin melomassa käyvät enää vain innokkaimmat aktiivit. Vesien kylmeneminen edellyttää myös parempaa varustusta ja harkintaa kelien suhteen. Syyskuun viimeisenä viikonloppuna vedin ensimmäistä kertaa neopreenisormikkaat käteeni. Viikko eteenpäin nämäkään eivät enää riittäneet vaan minun piti varustautua melarukkasin. Samalla puin päälleni myös kuivapuvun.


Sunnuntaina 5.10. teimme parin muun melojan kanssa pienen kotiseuturetken. Meloimme kantasataman ohi Hallan rantaan ja siitä Tiutisen ja Pirköyrin välistä hienoja taloja ihastellen Ruotsinsalmen väylän yli Kuutsalon puolelle. Kiertelimme kivikkoisia pikkusaaria ja jatkoimme Kuutsalon pohjoisrantaa pitkin Lehmän länsipuolelle. Nousimme luoteisrannan upeille kallioille evästauolle. Makkaranpaiston jälkeen suunnistimme takaisin kohti Metsolaa. Kotimatkalla Norssalmessa saimme seuraamme vielä yhden aktiivin, joka saatteli meidät ystävällisesti vajalle asti ja lähti sitten uudestaan jatkamaan keskeytynyttä lenkkiään.


Syksyn ankeutta helpottaa hieman lokakuun vaihteessa käteeni saama Pekka Lassilan uutuuskirja Maininki. Kirjan runkona toimii kirjoittajan vuonna 2013 suorittama melontaretki Virolahdelta Tornioon. Tämän 1300km:n matkan aikana Lassila havainnoi ympäristöään ja ihmettelee yhteiskuntaa. Samalla hän työstää omaa irtisanoutumiseen päättynyttä 30-vuotista työhistoriaansa ja tutustuttaa lukijan reitin varrelle sattuvien kohteiden historiaan. Uusi kotimainen melontaan liittyvä kirja on sen luokan harvinaisuus, että olen lukenut sitä säästellen. Olen nautiskellut aina pari lukua illassa. Kirja on vielä kesken, joten kovin syväluotaavaan analyysiin en tässä vaiheessa halua ryhtyä. Minun on kuitenkin ollut helppo virittäytyä samalle aaltopituudelle rannikkoa melovan kirjailijan kanssa.