- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Virtaavan veden äärellä

Vaihteeksi erilainen keulakuva
Tiistaina 25.8. pieni joukko inokkaita untuvikkoja pääsi Kultaankoskelle kokeneempien koskimelojien opastuksella tutustumaan, miltä virrassa melominen tuntuu. Into piukeana hyppäsimme pieniin ja ketteriin kajakkeihin. Itse olin edellisenä kesänä käynyt viikonloppukurssin ja ollut muutaman kerran harjoittelemassakin, mutta kovin vähiin omakin koskikokemukseni oli jäänyt. Nollapisteestä jälleen kerran aloitin siis minäkin.

Tästä se lähtee...
Ilma oli mitä mainioin ja vesikin lopulta koittaneen hellejakson jäljiltä mukavan lämmintä. Masa Meni edeltä ja evästi meitä lossauksessa, kallistuksissa virtaan menossa ja aaltojen ottamisessa sanoin ja esimerkein. Aloitimme pienemmästä, alhaalta katsoen oikean puoleisesta haarasta. Ensimmäinen kajakki oli nurin jo ennen kuin pääsimme sinne.

Masa opastaa...
Hyvässä muistissani oli edelliskesän kurssi, jossa innokkaana oppijana väsytin itseni aivan turhan aikaisin. Niinpä alitajuisesti otin alun tällä kertaa turhankin flegmaattisesti ja rauhallisesti. Pikkuhiljaa kajakki kuitenkin alkoi taas tuntua tutummalta ja käsijarru alkoi hieman helpottaa. 

Pekka oli oikea vesipeto.
Alkuverryttelyn jälkeen siirryimme hieman vuolaampaan vasemmanpuoleiseen haaraan. Pari kertaa kävin katollani. Ensimmäisellä näistä jouduin poistumaan kajakista, kun eskimo ei kunnolla noussutkaan. Vika oli omassa hätäilyssäni. Jälkimmäisen kupin kuittasin sitten jo helpommin ja tyylikkäämmin. Jotkut näyttivät viihtyivät väärin päin enemmänkin.

Hieman kokeneempaa kaartia
Pikkuhiljaa lopuksi meno rupesi taas maistumaan. Rohkeus kasvoi aste asteelta ja vauhti ja aallot kävivät suuremmiksi. Tällä kertaa kävikin niin, että aika loppui kesken, voimia olisi ollut vielä jatkaa.

Tyhjennysharjoitus rantapenkkaa vasten
Oli innostava ja opettavainen iltapuhde, Tällaisia pitäisi saada enemmänkin, jotta taito alkaisi kasvaa ja varmuus löytyä. Aina kehitty, kun horjuu ja näistä taidoista on varmasti hyötyä merimelonnassakin. Yksin olen kuitenkin turhan arka joelle lähtemään. Toivottavasti pian tulee vielä uusia tilaisuuksia.

lauantai 22. elokuuta 2015

Mussalo ja Hietakari

Töiden alettua on aurinkoa ja kevyitä tuulia riittänyt, merivesikin on viimein lämmennyt miellyttäväksi.  Perjantaina 21.8. kävin töiden jälkeen kiertämässä Mussalon mainiossa kelissä. 

Lentävä Hollantilainen, vai mikä lie aavelaiva?
Saapuessani rantaan pari laitapuolen kulkijaa oli asettunut viltteineen vajan kulmalle keskelle pölyistä polkua päivää paistattelemaan. Herrat pyysivät kohteliaasti anteeksi olemassaoloaan ja toivovat, etteivät ole haitaksi. Lupasivat samalla auliisti vahtia vajaa sivullisilta kulkijoilta. Ennen kun sain kajakkini valmiiksi, kaksi naismelojaa tuli pakkaamaan kajakkejaan auton katolle. Pian alkoi vajan kulmalta sadella ohjeita ja asiantuntevia kommentteja siitä, miten homma piti tehdä. En tainnut toimia kovin tahdikkaasti hypätessäni kajakkiini ja jättäessäni naiset kuuntelemaan humalaisten huutelua. Hinku merelle oli työviikon jälkeen kova.

Tuohipällön eteläkärjessä näytti olevan oranssi muovikajakki kalliolla ja kirkkaaseen paitaan pukeutunut omistaja loikoili sen vieressä. Meloja ei tuntunut huomaavan minua enkä minä tunnistanut häntä enkä liioin kajakkia. Jatkoin matkaani ohi Mussalon sataman. En ole koskaan ennen nähnyt sitä näin tyhjillään. Luulin sitä jo täysin autioksi, kunnes lopulta näin yhden laivan kiinnittyneenä viimeisen laiturin perukkaan. Vanha yhteysalus Tekla jyskytti kohti Kaunissaarta. Vesi taisi taas olla liian matalalla astetta suuremmalle uudelle hienolle Otavalle.

Nosturit seisovat, tavara ei liiku
Fiilis oli hyvä, viikonloppu oli alkamassa ja horisonttiin asti avoin maisema välkkyi keulan edessä. Haukkasin evästä Vehkaluodon katveessa ja lähdin lappamaan kohti Äyspäätä. Vertailin aukkopeitteen päällä pitämääni merikortin lehteä edessäni näkyvään viitoitukseen ja totesin karttani vanhentuneen. Pitäisiköhän veneeseen hankkia uusi, kajakissa sillä tuskin on niin väliä.  Miksi ihmeessä toimivaa viitoitusta täytyy aina mennä muuttamaan muutaman vuoden välein?

Äyspää oli lempeä, mutta selän takaa paistava aurinko kuumotti niskassa ja korvissa niin paljon, että katsoin parhaaksi pysähtyä lisäämään aurinkorasvaa. Kun reilun kolmen tunnin kuluttua saavuin kierrokseltani, olivat läheinen uimaranta ja mattolaituri jo tyhjillään. Vajan kulmalla leiriään pitäneet rantojen miehetkin olivat ilmeisesti jo väsyneet päivystämiseen. Ilma oli kuitenkin yhä miellyttävän lämmin pakatessani kajakkia vajaan. Aloin suunnitella seuraavan päivän retkeä jo valmistellessani fillria kotimatkaa varten.

Tuuli nukkui lauantaiaamuna pitkään
Alun pitäen minun piti viikonloppuna olla purjehtimassa kilpaa kohti Loviisaa. Miehistöpulassa jätin kuitenkin tämän mittelön väliin. Sen verran minussa on kilpapurjehtijan vikaa, etten halua lähteä matkaan pelkän reissun vuoksi. Kisoissa mennään täysillä tai sitten ei mennä ollenkaan. Melonta tarjoaa minulle kiireettömän ja stressittömän tavan nauttia merestä. Lauantaiaamuna 22.8. suuntasin siis veneen sijasta vajalle.

Meimetsot päivystävät tutulla kivellä
Metsolassa oli taas vilskettä, useampiakin kajakkeja pakkailtiin aamu kymmeneltä päivän meriretkiä varten. Olin ajoittanut oman lähtöni siten, että kohtaisin purjehtijat pian heidän starttinsa jälkeen Katariinanniemen kärjessä. Ajoitus onnistui hyvin ja puikkelehdin tovin veneiden keskellä niiden luoviessa heikossa tuulessa kohti Viikarin salmea. Kerrankin pääsin seuraamaan kisoja aitiopaikalta. 

Hyvää matkaa!
Ensimmäistä kertaa pääsin kajakkeineni osallistumaan myös meripelastusoperaatioon. Aivan niemen kärjessä eräs veneistä osui matalan veden takia kiveen ja jäi siihen kölistään kiinni. Meloin viereen ja sain melaa apuna käyttäen otteen ison purjeen skuutista. Kun puomi vedettiin sivulle ja minä roikuin kajakkeineni sen päästä, kallistui vene juuri sen verran, että köli irtosi kiveltä ja purjehtijat pääsivät jatkamaan matkaa. Olemattomasta tuulesta oli tällä kertaa hyötyä, veneeseen tuskin jäi haverista mitään vaurioita. Samassa hötäkässä saapui Mansikkalahdesta lähtenyt sinikantinen kajakki paikalle. Jouni oli lähdössä kohti länttä ja sanoi palaavansa muutaman päivän päästä takaisin.

Retkelle lähdössä.
Purjehtijoiden painuessa horisonttiin jatkoin matkaani. Ylitin väylän ja meloin Lehmän länsipuolitse kohti Hietakaria. Poikasena, nelisenkymmentä vuotta sitten etsiskelimme serkkujeni kanssa meriläismallisella moottoriveneellä näillä seuduin tukkilautasta karanneita propseja. Rantauduimme tuolloin Hietakariin ja kastelimme tietenkin vaatteemme rannan kivikossa. Nokkelina miehinä teimme nuotion tuulelta suojaan, aivan loiston juurelle. Emme ehtineet saada housuja ja sukkia kuiviksi ennen kuin merivartijat osuivat paikalle ja keskeyttivät puuhamme. Nuotio oli kylläkin ehtinyt jo noeta loiston valkean kyljen. Sen koommin en ole tuolla luodolla vieraillut.

Valkea loisto seisoo kaksoissaren eteläpäässä.
Taustalla näkyy Kirkonmaan länsirantaa.
Hietakari koostuu kahdesta kivikkoisesta luodosta, joita yhdistää korkealla vedellä osittain pinnan alle jäävä kannas. Ainoa kunnollinen maihinnousupaikka on pohjoisenpuoleisen karin pohjoispäässä. Täällä on kivien tilalla hiekkaa ja rannatkin melko syviä. Rantauduin ja nostin kajakkini ylös turvaan ohi ajavien veneiden laineilta. Lähdin kävelemään kivikkoista rantaa kierrellen. Ylitin saaria yhdistävän kannaksen, joka nyt veden ollessa matalalla oli täysin kuivilla. Kiipesin loistoon ja katselin sieltä merelle. Muutama purjevene oli matkalla kohti Haapasaaristoa, mutta muuten liikenne oli melko rauhallista.

Saaria yhdistävä kannas oli matalan veden ansiosta kuivillaan.
Viihdyin karilla ehkäpä puolisentoista tuntia. Moottoriveneen saapuessa pohjoiskärkeen pakkasin tavarani, karistin hiekat kengistäni ja lähdin melomaan takaisin Kotkaa kohti. Lehmän montussa oli ahdasta, sivuutin sen nopeasti. Salmessa veneliikenne lisääntyi. Kirosin loppumatkasta useampaakin moottoriveneilijää, joka ajoi kaasu pohjassa suoraan kohti. Keskellä merta kajakissa istuva meloja tuntee itsensä kovin pieneksi, kun ei voi olla varma, onko isompi ja nopeampi veneilijä havainnut hänet. Kohteliasta olisi osoittaa pienellä keulakulman muutoksella, miltä puolelta edessä oleva meloja on tarkoitus sivuuttaa. 

Ennen Merituulentien siltaa tuli vielä yksi tuttu kajakki vastaan. Vajalla hyllyt näyttivät olevan puoliksi tyhjiä. Mainio sää oli näemmä houkutellut muitakin runsain määrin vesille.

lauantai 15. elokuuta 2015

Rengasmatka Rankkiin

Viime aikoina kesäisten harrastusteni prioriteetti on ollut purjehduksen puolella ja työtkin ovat taas alkaneet häiritä vapaa-ajanviettoa. Olen toki käynyt melomassa, mutta nämä reissut ovat tyypillisesti olleet parin tunnin pikapyrähdyksiä joko mökkimaisemissa tai Metsolan lähivesillä. Näistä ei mainittavaa tarinaa ole kertynyt, joten tämä blogikin on ollut melko hiljaa. Poikkeuksen rutiineihin teki kuitenkin ratkiriemukas tekniikkatiistai, jossa en itse juuri ennättänyt kuvia napsimaan.

Tällainen retki tällä kertaa
Siitä alkaen kun Kotkan edustan suljettu varuskuntasaari Rankki avautui siviileille, on mieleni tehnyt käväistä katsomassa miltä paikat siellä näyttävät runsaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Vietin 80-luvun alussa saarella varusmiehenä joitain aikoja leireillä ja kovapanosammunnoissa. Koko alkukesä oli niin kovatuulinen, ettei kajakilla juurikaan ollut asiaa ulkomerelle ja heinäkuu meni taas rakennushommissa. Kun ensimmäinen otollinen tilaisuus sattui kohdalle, pakkasin oitis kajakkini ja lähdin heti aamusta matkaan.

Siellä se Rankki odottaa keulasta hieman oikealla.
Sopivasti zoomaten matkakin näyttää lyhyemmältä.
Vajalla oli kahdeksan jälkeen muitakin. Repovedelle lähtevää peräkärryä pakattiin ahkerasti ja pari muuta tuttua oli lähdössä lähivesille melomaan. Sain heistä matkaseuraa alkutaipaleelle. Ilma oli niin lämmin, että olin shortseissa ja jätin kevyimmänkin anorakkini päiväluukkuun. Myötävirrassa sekä heikossa myötätuulessa meloin suoraa reittiä Lehmän länsirannalle lähelle Lellerin salmea. Täällä pidin noin puolentoista tunnin matkanteon jälkeen ensimmäisen maataukoni. Kauempaa idyllisen näköinen ranta oli täynnä meren tuomia roskia, jotka lojuivat korkealla kivikossa. En viihtynyt kovin pitkään. Söin banaanin ja jatkoin matkaani kohti Lellereitä.

Kappas vain, joltain on särkynyt perämoottorivene...
Ajattelin aluksi poiketa maissa, mutta sopivan kohdan löytäminen ei ollut aivan helppoa. Niinpä hylkäsin ajatuksen ja meloskelin hissukseen pitkin näiden kolmen saaren rantoja. Salmen kapeimmalla kohdalla sijaitsevasta Muumimajakasta kävin nappaamassa valokuvan. Se on tuonut perheellemme paljon iloa. Ohi purjehdittaessa kajuutassa satukasetteja kuuntelevia lapsia oli aina kiva jekuttaa pyytämällä heitä kannelle katsomaan, kun majakka on taas vaihtanut väriä. Meni vuosia ennen kuin he oivalsivat asian oikean laidan.

Lellerin loisto on pohjoispuolelta punainen ja eteläpuolelta valkoinen.
Olin siinä uskossa, että Rankin matkailusesonki olisi jo ohi ja palvelut kiinni. Kaksikin vuoromoottoria näytti kuitenkin kuljettavan ihmisiä saareen, joten aloin oivaltaa, etten tule olemaan yksin. Ajattelin kiertää saaren myötäpäivään ja mennä kierroksen päätteeksi maihin pohjoisrannalta jostain laiturin lähettyviltä. Purjehtien olen ohittanut nämä maisemat kymmeniä kertoja, mutta en koskaan ole kolunnut rantoja näin läheltä. Tutkiskelin eteläpuolen tummanpuhuvaa tunnusmajakkaa hieman lähempää nousematta kuitenkaan tälle jyrkkärantaiselle kallioluodolle maihin. Majakkaniemi kallioineen oli vielä hienompi kuin muistikuvissani, länsipuolen rannat taas olivat taas kivikkoisempia mitä osasin odottaa.

Karu meininki...
Saaren kierrettyäni nousin rantaan laiturista oikealla olevan punaisen tuvan kohdalla ja vedin kajakkini hieman ylemmäs aalloilta turvaan. Kello oli jo yli puolen päivän, joten pidin lounastauon. Tämän jälkeen vaihdoin jalkaani lenkkitossut ja lähdin tutkimaan saarta. Laiturissa oli muutama huvivene ja kahvilana toimiva entinen sotilaskoti oli auki. Kahvi ja munkki olisi tietysti kuulunut asiaan, mutta tyydyin tällä kertaa jäätelötuuttiin. Tiski oli entisellä paikallaan ja palvelu ystävällistä, mutta laiturin puoleisesta kulmasta puuttui Pac Man ja Pong -automaatit, joihin varusmiehenä työnsin ahkerasti päivärahoista säästyneitä kolikoita.

Vanha sotilaskoti toimii nykyisin kahvilana
Jäätelöä mutustellen lähdin kävelemään kohti saaren eteläpäätä. Matkalla pysähtelin tämän tästä tuttuja paikkoja katselemaan. Kaikki tuntui olevan astetta pienempää, mitä omissa muistikuvissani, muuten kuitenkinkin tutun oloista. Kiertelin ja kaartelin napsien valokuvia muistoksi. Rantakallioilla istuskeli ihmisiä ryhmissä kuumaa elokuun lauantaita viettäen. Osa oli ilmeisesti tullut omin kyydein, osa vuoromoottorilla.

Paloturvallisuudesta ei tingitä. Vanha venälästen rakentama
puukasarmi vuodelta 1917.

Tykkien putket oli jostain syystä käännetty kohti pohjoista.

Sääasema tarvitsee hyvät viestiyhteydet. Täältä lähetettiin niin 
rannikkotykistön sääsanomat kuin tiedot ilmatieteen laitoksellekin.
Rankin sääasemasta tuli mieleen eräs muisto varusmiesajalta. Olimme olleet useita päiviä leirillä, asuimme kallioluolan uumenissa emmekä aina olleet perillä, millainen sää ulkona vallitsee ja onko ylipäätänsä yö vai päivä. Uskoimme, että koko leiri oli pelkkää kuivaharjoitusta, emmekä tällä kertaa tulisi ampumaan kovilla. Keskiön kelloryhmän päivystäjän piti soittaa kolmen tunnin välein Rankin sääaseman punaiseen tupaan ja ottaa vastaan rannikkotykistön sääsanoma. Koodi piti purkaa selkokielelle ja tehdä tämän jälkeen säätilan vaatimat esivalmistelut tykkien ampuma-arvoihin. Niin ilmanpaineella, sen kosteudella kuin tuulensuunnallakin kun on melkoinen vaikutus kranaattien lentoon.

Koska moinen operaatio kaikkinensa kesti puolesta tunnista kolmeen varttiin ja sekoitti unirytmin ikävästi, olimme sopineet, että ainakin yöaikaan otamme sanoman kyllä vastaan, mutta itse laskutoimitukset jätämme suosiolla väliin, kuittaamme vain asian nimikirjoituksella kelloryhmän viivaimen metalliliuskaan. Näin pääsimme takaisin nukkumaan muutamassa minuutissa. Asiallahan ei ole mitään väliä, kysehän on ainoastaan kuivaharjoittelusta.

Leirin viimeisenä aamuna heräämme hälytykseen. Painan luurit korviini ja kuulen tulenjohtajan komennon: "Sirpalekranaatteja herkkänä lataa!" Katson edessäni olevaa metalliliuskaa, joka pitäisi pitää sisällän säätilan vaatimat peruskorjaukset, nielaisen. Siinä on viimeisenä oma nimeni. Minulla ei ole käytännössä mitään varmuutta, koska ne on edellisen kerran tosiasiassa viety tykkien ampuma-arvoihin. Tuulen suuntahan on voinut kääntyä vaikka päinvastaiseksi. Maalilauttaa hinaavassa aluksessa on ihmisiä, eikä se ei ole kovin kaukana itse kohteesta. Mihin suuntaan tykkien putket mahtavat rantakalliolla tällä hetkellä osoittaa? Suuntalaite lukee niille jatkuvasti vääriä koordinaatteja. Ennen kuin ennätän ajatella asian loppuun, ammukset ovat jo matkalla. Kranaattien lentoaika tuntuu tällä kertaa tavallista pidemmältä. Niiden iskettyä veteen, saan pienen viiveen jälkeen tulenjohtajan korjaukset korviini. Ne ovat tällä kertaa yllättävän pieniä. Osuimme itse asiassa varsin hyvin. Olo tuntui kieltämättä huojentuneelta.

Eteläkärjen majakkaniemi tarjoaa upeat maisemat.
Taustalla siintää Venäjälle kuuluva Suursaari.

Niin lähellä, mutta niin kaukana. Joidenkin tietojen mukaan
Suursaari olisi ensi kesänä avautumassa veneilijöille.
Hieno homma, uskon kuitenkin vasta sitten, kun näen.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Puoli kolmen maissa lähdin kotimatkalle. Tuulikin oli juuri sopivasti entisestään heikentynyt. Pieni vastatuuli tuntui itse asiassa mukavan vilvoittavalle. Meloin paluumatkankin paitahihasillani. Rannassa minulla oli vaikeuksia saada pelastusliivin vetoketjua kiinni. Kesti tovin, ennen kuin huomasin, mistä asia kiikasti. Istuin jo kajakissa, eikä minulla ollut käsillä mitään, millä olisin voinut irrottaa jumittuneen kivensirun. En viitsinyt enää nousta uudestaan maihin, joten sain naputella vetskaria kämmenpohjaa vasten jonkin aikaa.

Vetoketju oli nielaissut kivensirun.
Meloin kotiin Silakkasaarten ja Viikarin itärantoja pitkin. Viikarin rannassa näin tutun purjeveneen, joten pidin pienen kelluntatauon laiturin vieressä rupatellen tovin omistajan kanssa. Jatkoin matkaani Mussalon sataman ohi. Ajattelin meloa kotiin yhtä soittoa, mutta Tuohipöllön kohdalla nousin kuitenkin hetken mielijohteesta maihin. Napostelin hieman eväitä ja loikoilin kotvan lämpimällä kalliolla pilviä katsellen. Olo ei tuntunut yhtään hassummalta. Voi, kunpa tällaisia hetkiä voisi jotenkin varastoida talven varalle. 

Ei hassumpaa!
Kotirannassa Metsolan laiturilla kello näytti reissuun kuluneen kokonaista kahdeksan ja puoli tuntia. Tästä tehokasta melonta-aikaa on kaiketikin vajaa viisi tuntia. Mittasin kotona kartasta matkan pituudeksi aavistuksen verran alle 30 km. Juuri sopiva mitta tällaiselle mukavalle päiväretkelle!