- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

- Ajatuksia ja kokemuksia kajakkimelonnasta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Vuorenpeikkojen vieraana - Kajakkivaellus Lofooteilla

Osallistuin Lofoottien kajakkivaellukselle 15. - 22. 7. Retken järjesti Outward Boud Finland ja sen veti Petri Sutinen apunaan Damijan Marin. Kahdestatoista osallistujasta puolet oli pääkaupunkiseudulta ja toinen puoli Kotkan suunnalta. Tapasimme lauantaiaamuna Lahdessa, jossa lastasimme yhteensä 14 kajakkia kahden pikkubussin vetämiin peräkärryihin ja aloitimme matkamme kohti pohjoista. Kempeleessä täydensimme vielä eväitämme ja otimme vettä pariksi vuorokaudeksi. Valtakunnan rajan ylitimme Ylitornion kohdalta ja ensimmäisen yömme vietimme Ruotsin puolella Hakkasissa komean kosken äyräällä.

Kajakit laskettiin veteen Austersraumenin sillan viereiseltä liuskalta
Aamulla ajomatkaa oli vielä jonkin verran jäljellä ja Ruotsin puolen tietyöt hidastivat sitä niin, että olimme perillä Øksfjordin rannalla vasta sunnuntaina iltapäivällä. Tarkoituksenamme oli seuraavien päivien kuluessa meloa Hinnøyan saaren lounaiskärki ympäri ja piipahtaa samalla Lødingenin saaristossa. Vesille meillä ei ollut mikään kiire, sillä säätila oli melontaan kehno. Vastatuulta oli toistakymmentä metriä sekunnissa ja taivaalta ripsi vettä. Lastasimme viikon tavarat ja eväät kajakkeihimme ja suuntasimme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen myötätuulessa pohjoiseen kohti vuonon pohjukkaa. Matkalla näimme retken ensimmäiset merikotkat ja taivas alkoi pikkuhiljaa kirkastua. Vietimme ensimmäisen varsinaisen retkiyömme 1262 metriä korkean Møysalenin kainalossa.

Myötätuulessa kohti vuonon pohjukkaa
Maanantaiaamuna tihutteli hieman, kun kantelimme kajakkeja laskuveden paljastamaa merenpohjaa pitkin kohti rantaa. Hetken melottuamme ohitimme edellisen päivän vesillelähtöpaikkamme ja jatkoimme kohti etelää. Parin tunnin melonnan jälkeen koitti eräs retken kohokohdista, kun vastaan ui miekkavalasparvi. Nämä meren uljaat nisäkkäät sivuuttivat meidät parinsadan metrin etäisyydeltä. Vaikutti siltä, että kyseessä olisi ollut perhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi joukko pienempiä poikasia. Valaiden kokoinaismäärää on vaikea arvioida osan ollessa aina sukelluksissa. Pinnalle noustessaan ne pitivät pitkälle kuuluvaa puhinaa.

Meribiologi ja miekkavalas
Pian valaiden kohtaamisen jälkeen oli lounastauon aika. Vedimme kajakkimme rakkolevien täyttämälle rannalle ja aloitimme keittelypuuhat. Taivas alkoi kirkastua ja kohta keli oli varsin kesäinen. Ainoastaan seuraavaksi leiripaikaksi kaavailemamme Kvannkjosen-vuono näytti olevan vielä sitkeästi sadepilvien saartama. Yritimme viivytellä, jotta taivas ehtisi seljetä sielläkin. Ajatus sateiseen vuonoon tunkeutumisesta tuntui vähän kuin olisi hylkäämässä Keskimaan ja siirtymässä Mordoriin.

Rakkolevän päälle on helppo vetää kajakki

Näytäs vähän sitä karttaa!

Matkalla Mordoriin
Kvannkjosenin pohjukasta pienten saarten takaa löytyi kuin löytyikin mukava leiripaikka ja ilmakin selkisi lopulta. Maasto tosin säilyi sateiden jäljiltä aamuun asti kosteana. Muiden pystyttäessä telttojaan Damijan jäi kalaan lahdelle. Saaliina oli muutama turska, seiti ja makrilli, joita illalla paistelimme pannussa. Etenkin jälkimmäinen oli kerrassaan herkullista. Nuotiolla istuessamme piipahti läheisestä kylästä veneellä lähtenyt muutaman nuoren ryhmä katselemassa touhujamme ja juttelemassa hetkisen. Turisteja ei ilmeisesti näillä paikkein juurikaan käy kun tälläinen porukka herätti uteliaisuuden kanta-asukkaissa. Hyvin englantia puhuneelta tytöltä kalamiehet saivat muutaman vinkin paikallisten lajien käyttäytymisestä. Pieni porukka lähti valloittamaan läheistä huippua ja me muut saimme kantapään kautta oppia, että märkä tunturikoivu palaa huonosti, mutta savuaa sitäkin komeammin.

Damijan ja makrilli

Nuotion savutessa näkymä oli kuin Ragnarökin taistelusta
Tiistaiaamuna paistoi aurinko. Täytimme juomavaramme, jotta ne riittäisivät seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Suuntana oli Lødingenin saaristo, joka poikkeaa luonnoltaan täysin jylhistä vuoristomaisemista eikä vesien täydentäminen vuoripuroista siellä ole mahdollista. Muutaman kilometrin ylityksen jälkeen vuonot olivat takana ja edessä oleva saaristo näytti jonkinlaiselta saaristomeren ja Tahitin sekoitukselta. Vesi oli kirkkaan turkoosia ja vuonovettä suolaisempaa. Pohjan kasvit ja eläimet erottuivat selvästi. Valtaosa vuorovesirannoista oli tyypillisen kivisiä ja leväisiä, mutta siellä täällä oli jauhautuneista simpukankuorista muodostuneita kirkkaan valkeita hiekkalaguuneja.  Erään saaren rannassa tuli lauma vuohia tervehtimään meitä. Majoituimme Sture Svællingenin eteläpuolella olevalle laguunimaiselle pikkusaarelle, josta oli laskuveden aikana kävely-yhteys naapurisaarelle.

Gåsehoppen, vuoroveden paljastama hiekkakannas kahden
pikku saaren välillä, ei hullumpi paikka lounastauolle

Vuohetkin tulivat ihmettelemään meitä

Näissä maisemissa kelpasi keitellä päivällistä

Telttakylä saaristossa
Keskiviikkona aamuyöstä oli vähän tihutellut ja tuuli oli nousemaan päin. Melontaolosuhteet olivat kuitenkin hyvät suunnatessamme länteen kohti Hinnøyan eteläkärjessä sijaitsevaa Store Steinsøyaa. Vaikka tuuli tulikin mereltä päin, saaria oli niin tiheässä ja merenpohja niin tasainen ja matala ettei aallokkoa juurikaan päässyt muodostumaan. Pienten saarten ja luotojen suojaa hyväksi käyttäen pujottelimme askel askeleelta uutta majasaarta kohti. Puolivälissä sijaitsevat Borterøya ja Heimøya muodostivat erikoisen kyläyhteisön, jonka pääkatuna toimi saarten välissä kulkeva kapea salmi. Meloimme tämän halki asukkaiden tullessa talojensa terasseille retkuettamme ihmettelemään. Perillä pähkäilimme tovin lopullisen leirisaaren valintaa päätyen Steinsøyalle. Vuoroveden ollessa matalalla kajakkien nostelu rantakiville ja -kallioille oli melkoinen operaatio.

Keulat kohti länttä

Epätyypillinen kylä

Kalliolle kukkulalle...
Torstaina heräsimme upeaan maisemaan. Onneksi oli nousuvesi ja vesille lähtö sujui huomattavasti rantautumistamme helpommin. Oli aika hylätä saaret ja suunnata pohjoiseen kohti vuoria ja Trollfjordia. Stormollan saaren korkea silhuetti silmissä meloimme Årsteinenin niemen eteläkärjen ympäri ja käännyimme vuonoon, jonka suulla kävi aavistus meren aallokosta. Sääennuste oli luvannut vastatuulta, mutta tämä talttui heti alkuunsa korkeisiin rantakallioihin ja saimme meloa koko matkan helpoissa olosuhteissa. Ylitimme salmen Ulvøyan saaren kohdalla ja samalla moottoriveneliikenne lisääntyi merkittävästi. Aloimme lähestyä turistikohdetta. Olin nähnyt kuvia kapeasta ja jyrkkäreunaisesta Trollfjordista matkailumainoksissa, joten tiesin suunnilleen, mitä odottaa. Sisään vuonoon melominen vaati sopivaa ajoitusta vilkkaan liikenteen sekaan, mutta pohjukkaa kohti vuono avartui hieman. Pohjukassa oli huviveneiden lisäksi muitakin melojia. Pidimme reilun tauon ja ihailimme maisemia ennen kuin jatkoimme kulman taakse kohti naapurivuonossa sijainnutta, tämän retken viimeistä leiripaikkaamme.

Aamunäkymä teltan oviaukosta.

Taukopaikka Trollfjordin pohjukassa

Näkymä peikkovuonon perukasta itään
Jos edellisen illan rantautuminen oli ollut työläs, lepäsivät kajakit tällä kertaa pehmeässä rantaheinikossa. Pieneksi ongelmaksi tosin muodostui vuorovesialueen ylärajoille jäänyt mätänemään alkanut rakkolevä, jonka taltuttamiseksi täytyi rakentaa kivetty polku teltoille. Ruokaa keitellessämme saimme ihailla Trollfjordeniin meneviä aluksia paraatipaikalta. Pekka kävi jälleen noutamassa itselleen iltakalaa, mutta muut olivat valmiita telttoihin jo varhain alkuillasta. Yöstä tuli kostea, mutta aamun koittaessa aurinko alkoi jälleen paistaa niin, että aurinkorasvalla oli käyttöä. Edessä oli vajaa kolmenkymmenen kilometrin päivämatka autoille.

Muutkin haluavat nähdä Trollfjordenin

Pekka on kalamies
Kerrassaan upeassa kelissä meloimme perjantaina Raftsundetiin. Petri oli ajoittanuit lähtömme niin, että koko kapean salmen matkan saimme edetä reiluun myötävirtaan. Parhaimmillaan etenimme toistakymmentä kilometriä tunnissa virran osuuden ollessa tästä puolet. Etelään päin pyrkinyt rahtilaiva tuli vastaan pian kapeimman kohdan jälkeen. Alkumatkasta yleisiä merikotkia ei enää näkynyt, mutta nyt meressä alkoi kellua meduusoita. Taukopaikalla oli taas hiekkaranta ja paratiisimainen tunnelma. Aterioinnin aikana kuivailimme edellisenä yönä kostuneita telttojamme rantaheinikoissa. 

Tästä tulee hieno päivä

Salmi kapenee

Vastaantulevaa liikennettä

Telttojen kuivattelua rantanurmella

Viimeiseltä taukopaikalta pieneltä Sandöyan saarelta oli enää reilun tunnin melonta matkamme päätepisteenä olevaan vuonon pohjukkaan Møysalenin eteläpuolella. Mieli oli korkealla, kun reissu oli tehty. Toisaalta olo oli hieman haikea, tähänkö tämä nyt sitten loppuu. Nyt, kun olin päässyt vauhtiin, olisi melonta maittanut vielä pidemmällekin. Takana oli noin 120 kilometriä huikeissa maisemissa ja hyvässä seurassa. Päivämatkat olivat tyypillisesti 15 ja 25 kilometrin välillä. Ensimmäistä kertaa koko kesän aikana olin päässyt totaalisesti irti arjesta. Olin lähtenyt matkaan täysin ilman ennakkoluuloja ja -odotuksia ja tämä retki oli tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin mikään muu vähään aikaan muistamani tapahtuma. Hiki hatussa kannoimme kajakit korkean rantatörmän yli ja pakkasimme autot. Illaksi ajoimme Narvikiin leirintäalueelle. Pitsa ja olut maistuivat tällä kertaa tavallistakin paremmalle.

Lauantaipäivän otimme turismin kannalta ihastelimme Ruotsin puolella Kalix-joen koskia, joista varsinkin Mestauskoski ja Tuomiokoski olivat nimensä veroisia. Illaksi saavuimme Tornioon, josta ajoimme kuskia vaihdellen yön yli Etelä-Suomeen.

Merikotkat tulivat tutuiksi tällä retkellä

Reitti kartalta nähtynä. Leiripaikat, sekä aloitus- ja lopetuspisteet
on merkitty mustalla ja päivämatkat on piirretty eri värein.
Kiertämämme niemi on osa Hinnøyan saarta.








torstai 13. heinäkuuta 2017

Meripäivillä


Kotkassa alkoivat meripäivät ja Tall Ships Races -alukset kansoittavat kantasataman. Tämän kertaisella viikkomelonnalla pääsimme ihailemaan näitä eksoottisia kaunokaisia mereltä käsin. Kuvasimme laivoja ja iloiset ihmiset niiden kansilla vilkuttivat ja kuvasivat meitä takaisin. Juuri kotiinpäin kääntyessämme ruotsalainen Tre Kronor af Stockholm saapui purjeet päällä satamaan.



 








maanantai 10. heinäkuuta 2017

Hirvikoskella

Tauoko
Viime aikoina olen melonut melko paljon ja monipuolisesti. Normaalien päivälenkkien lisäksi olen osallistunut melontakoulutuksiin ja pelastautumisharjoituksiin, kokeillut avokanoottimelontaa, ollut mukana retkellä ja koskessakin olen ehtinyt muutaman kerran käymään. Maanantaina 10.7. oli vuorossa Hirvikoski, joka oli minulle tuttu ainoastaan parin vuoden takaisen jokiretken kautta. Silloin tämä samainen koski jäi täyteen lastatulla merikajakilla laskematta, mutta nyt meillä oli aivan toisenlaiset suunnitelmat.

Aija
Puolisoiden ollessa työssä itse kunkin oli helpompi livahtaa vesille ilman suurempia selittelyjä, siksi olimme matkassa keskellä päivää. Aurinko paistoi ja ilma oli kesäisen lämmin. Joen virtaama oli nyt melko pieni, eikä tämä joskus Hirviökoskeksikin kutsuttu joen kohta näyttäytynyt mitenkään pelottavana tai hankalana.

Pekka
Ajoimme autot Vastilan seuratalon parkkipaikalle ja laskimme sillan alta kosken alas. Melottavana oli yksi suhteellisen leveä ja luonteeltaan vaihteleva aalto. Sisään siihen pääsi parhaiten puolivälin kuohan kohdalta ja vasenta reunaa kohden se muuttui varsin säyseäksi surffiaalloksi, jonka pito heikkeni reunaa kohden. Keskemmällä oli hieman repivämpää töyssyä ja alhaalta katsoen oikeaan reunaan muodostuu kuulemma suuremmalla vedellä stoppari, josta voi olla hankala päästä pois kajakissa istuen. Nyt mitään tällaista vaaraa ei ollut olemassa.

Timo
Jaksoimme surffailla ja temppuilla aallossa vuoronperään puolisentoista tuntia homman toimiessa välillä paremmin, välillä huonommin. Kaatuminen päävirrassa vie melojaa melko vauhdilla kohti alajuoksua, mutta mitä nopeammin kajakin sai pystyyn, sitä helpompi oli livahtaa hissin lailla toimivaan heikkoon akanvirtaan ja palata ilman voiman käyttöä takaisin seuraavaa yritystä varten. Aija ja Pekka olivat käyneet täällä monasti ennenkin ja heillä oli kosken niksit minua paremmin hallussa. Melottuamme pistäydyimme vielä Hirvikosken kyläkaupan terassilla jälkipeleillä nauttimassa jäätelöt. Sellainen tutina tästä reissusta jäi, että paikalle tulee varmasti palattua vielä uudestaan.

Kajakki kuivumassa




sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Pieni retki Sammalsaareen

Merta päin!
Ikinä ei ole Mosaholmassa käyty ja taas siellä tuli käytyä. Itse asiassa Mosahoma, tai Mossaholmen, kuten saaren nimi joissain kartoissa kirjoitetaan on kotkalaisille melojille varsin tuttu retkikohde. Moni meistä on vieraillut siellä useammankin kerran. Tämä Pyhtään puolella sijaitseva saari onkin mitä mainioin retkikohde. Saari on suhteellisen pieni, mutta sen pohjoisrannalla on upea hiekkainen laguuni ja etelän jylhiltä kallioilta on hieno näkymä ulkomerelle. Keskellä saarta on runsaasti pehmeää sammalikkoa sekä tasaista kangasmaata telttailuun. Etäisyys Metsolan vajalta on sopivasti alle 20 kilometriä eikä matkalla ole muutamaa kilometriä suurempia selkiä ylitettävänä.

Meno - paluu
Vaikka ilma oli mitä mainioin, ei tämän kertaiselle meriretkelle ei ollut kuin neljä lähtijää. Tapasimme vajalla, pakkasimme tavarat ja lähdimme puoli kahdentoista maissa melomaan länttä kohti. Tuuli oli heikkoa, aurinko paistoi ja taivaalla leijaili poutapilviä. Alkumatkalla saimme saattajan päivälenkilleen lähteneestä Jukasta. Tahtimme oli verkkainen ja puolimatkassa pidimme reilun tauon Kuussaren pohjoispään kalliolla. Samoilla auringon lämmittämillä kallioilla iäkkäämpi pariskunta kuivatteli aamupäivällä pesemiään mattoja. Söin voileipiä, join kahvin ja sekoitin veteen lämpimän pussikeiton. Mäntysaippuan tuoksu leijaili ilmassa.

Kuussaaren kallioilla

Tauon jälkeen jatkoimme matkaamme Koukkusaaren pohjoiskärjen ja Krököiden välisen salmen kautta suoraan kohti Mosaholmaa. Saapuessamme perille rannan tuntumassa ankkurissa ollut isompi meriläismallinen moottorive oli juuri parahiksi lähdössä. Saimme siis koko saaren omaan käyttöömme. Pulahdin viileään veteen pesulle ja kiertelimme jalan saarta. Leiriytymisen jälkeen oli päivällisen aika ja iltapalaksi paistelimme makkaraa sekä Arjan tuomia lettuja. Päivällä puhaltanut vieno merituuli vaihtui puhaltamaan maalta ja puolen yön maissa saimme vielä ihailla meren ylle noussutta täysikuuta.

Mosaholman täysikuu
Aamuyöstä havahduin laivadieselin jyskeeseen ja kuuntelin rantakallioihin lyöviä aaltoja, muuten nukuin varsin hyvin. Sunnuntaiaamu koitti aurinkoisena ja lämpötila nousi melko nopeasti niin, että pitkät housut sai vaihtaa melontashortseihin. Keittelimme aamiaista rantahietikolla. Läheiseltä luodolta lehahti rääkyvä lokkiparvi ilmaan paikalle tulleen kotkan pelottamana. Ennen kuin saimme leirin purettua ja kajakkimme veteen maatuuli alkoi taas kääntyä etelän kautta luoteeseen. Paluumatkalle oli siis luvassa sivumyötäistä.

Aamulla paistoi jälleen aurinko

Kotimatkan meloimme Krokön ja Koukkusaaren eteläpuolitse. Pidimme tauon Pikarikiven jälkeen Kakonsalmessa Koukkusaaren kaakkoiskärjessä. Tällä keittelin hernesoppaa ja hörpin kahvia. Aurinkorasvaa oli pakko lisätä käsivarsien alkaessa punottaa uhkaavasti. Äyspää sujahti mukavasti pienessä takatuulessa moottoriveneitä väistellen. Takaisin vajalla olimme puoli neljän maissa. Juuri kotiin lähtiessäni paikalle ilmestyi pari tuttua melojaa suorittamaan pakkausharjoituksia seuraavana viikonloppuna odottavaa Lofoottien retkeä varten. Tälle samaiselle reissulle minunkin on tarkoitus osallistua, joten tämä helppo meriretki sai käydä kenraaliharjoituksesta ennen tulevia seikkailuja.


Paluumatkalla pidettiin tauko Koukusaaressa





torstai 6. heinäkuuta 2017

Kiireetön kesäilta avokanootissa

Seurallamme on käytössä yksityiomistuksessa oleva Mad River Explorer 14 avokanootti, jota päätin lähteä kokeilemaan. Melojakaverin kommentit kyseisestä kulkuneuvosta eivät olleet kovin mairittelevat, mutta en antanut moisen häiritä. Toimin 80-luvun puolivälissä viisi kesää pienen lammen rannalla sijaitsevassa kesäsiirtolassa, jossa meillä oli parhaimmillaan neljä inkkaria leiriläisten käytössä. Silloin tällöin otin hieman etäisyyttä leirin hälinään ja lähdin tyynelle lammelle tuulettuman. Melontatekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, eikä ole vieläkään.

Mad River Explorer 14
Kannoin yllättävän raskaalta tuntuvan kanootin vajasta, puhalsin etupenkin alle ilmapussin ja nostin kulkineen veteen. Leveä ja lähes tasapohjainen vesikulkuneuvo tuntui kajakkiin tottuneelta vakaalta siihen laiturilta astuessa. Otin muutaman koevedon rannan tuntumassa ja lähdin kohti avoimempaa vettä. Jokunen melanveto sujui kuten pitikin, mutta sitten virta tarttui vempeleeseen ja napakka tuulenpuuska yllätti sivulta. Koko paatti lähti kylkimyyryä vasemmalle eikä alussa ennakoitu tuulikorjauskulma tuntunut pitävän lainkaan. Siirsin melan tuulen alapuolelle ja kas, kanootti kulki ilman suurempia ohjausliikkeitä suoraan, mutta sortui edelleen huolestuttavasti. Jokisuiston keskellä oleva kaislikko alkoi kutsua. Mieleen muistui joskus kuulemani lausahdus, jonka mukaan avokanootilla meloessa ei pidä olla aikataulua eikä päämäärää.

Puuska hellitti ja pääsin toiselle rannalle. Lähdin melomaan vastatuuleen ja maltilliseen vastavirtaan kohti Langinkosken alajuoksua. Homma alkoi toimia ja etenkin oikealta puolelta suoritettu veto tuntui luontevalta ja vei kanoottia sinne minne pitikin. Vauhti ei tosin päätä huimannut, mutta ohjattavuuteen olin hyvinkin tyytyväinen. Pitelin hetken kohdalle sattunutta sadekuuroa joen haaran yli kaartuvan lepänoksan alla ennen kuin jatkoin eteenpäin.

Sadetta pitämässä
Aloin saada pikkuhiljaa juonesta kiinni ja lähdin tutkiskelemaan pieniä sivuhaaroja. Yllätyksekseni linnut eivät juurikaan reagoineet vihreään väritykseen ja pääsin parin metrin päähän sorsapoikueista, lokeista ja västäräkeistä. Tyynessä melonta tuntui kivalta ja rauhalliselta. Pian tulin Langinkosken sillan alle ja lähdin veneväylää pitkin myötävirtaan.

Olin jo suuntaamassa takaisin rantaan, kun sain päähäni vähän laajentaa kierrosta ja kruisailin kaislikossa myötätuulessa Munsaaren itäpuolelle. Kanootti kulki helposti ja kevyesti. Vaihtelin melonta-asentoja istuen sekä polvillaan ja meloin kokeeksi kanoottia kumpikin pää edellä. Tyynessä takana istuminen ja oikealta melominen tuntui luontevimmalta, mutta vasemmalta suoritettu vetokin alkoi vähitellen luonnistua. Aloin innostua ja päätin jatkaa Ruonalan suuntaan.

Kaislikossa suhisee...
Menomatka sujui hyvin ja ja aika ajoin koin uudestaan sen taianomaisen tunteen, jonka muistan ensimmäisiltä melontakerroiltani. Olo oli rauhallinen, ei ollut kiirettä mihinkään, kanootti totteli lähes ajatuksen voimalla ja tunsin vahvasti olevani osa luontoa. Vasikkaniemen ja Munsaaren välisellä pienellä selällä sivuvastaiseen taistellessa tämä illuusio kuitenkin särkyi. Napakka tuulenpuuska tarttui kanootin korkeaan laitaan eikä leveä ja lättänä pohja juurikaan vastustellut, paatti kulki rivakasti kylkimyyryä aivan väärään suuntaan. Nousemalla polvilleni ja melomalla voimakkaasti, sain vehkeen vaivoin pysymään oikeassa suunnassa, mutta sorto oli yhä järkyttävän suuri. Lopulta puuska hellitti ja menoon tuli joku tolkku. Ohi ajavien moottoriveneiden aallot paukuttivat ikävästi kanootin tasaista pohjaa.

Kaislikon suojassa venho totteli taas ohjastajaansa, vaikka eteneminen olikin hidasta. Aukealla alkoi jälleen sortaminen. Huomasin, että pituussuuntaisella painonsiirrolla on merkittävä vaikutus kanootin ohjattavuuteen. Takaa istuessa sivutuuli pyrki kääntämään keulaa voimakkaasti pois tuulesta, vaikka meloin minkä pystyin. Kun siirryin povilleni lähemmäs keskipistettä, saatoin meloa tuulen alapuolelta suoraan ilman minkäänlaista j-vetoa ja kanootti eteni silti suoraan. Tuulen yläpuolelta melominen ei sitä vastoin tahtonut onnistua. Havaitsin myös, että vaikka leveä kanootti onkin alussa vakaa, on se myös niin leveä, että huolimaton painonsiirto reunalle saa sen äkkiä uhkaavasti kallistumaan.

Parhaimmillan joella

Testilenkki venyi parituntiseksi ja jätti kovin kaksijakoisen vaikutelman. Parhaimmillaan avokanoottimelonta tuntui oikein mukavalta ja rentouttavalta, mutta napakka sivutuuli sai minut raivon partaalle. Eikö tämä rakkine voi kulkea sinne, minne tahdon. Ei avokanootista oikein avoimen meren rannalle taida olla, vaikka tiedän, että sellaisella on melottu Suomen rannikkokin. Parhaimmilla inkkari on varmaankin pienillä lammilla tai suojaisilla järvillä sekä hitaasti virtaavilla joilla, jonne ei tuuli juuri käy. Sen verran kipinää kuitenkin jäi, että saatan raahata tämän vihreän kanootin toisenkin kerran ulos vajasta, kunhan vain sattuu sopiva keli. Olisi kiva opiskella hieman lisää melontatekniikkaa ja katsoa saanko tätä vempelettä yhtään paremmin haltuun.

Ei minusta vielä avokanoottimelonnan kannattajaa tullut,
mutta jotain kieliä tämä kokeilu silti soitteli.